Crazya. Kävin viikonloppuna Keniassa aamukahvilla.

Ote, jonka raapustin Dar Express bussilipun takapuolelle. "Höyryävän kuuma maitokuppi, Africafe pikajauhepurkki. Odottelen nälkäisenä tilaamaani munakasta ja toastia. 'Sorry madam, we don't have toast.' -ilmoittaa tarjoilija ystävällisesti hymyillen. Vähän epäilinkin jo tilatessa, mutta päätin yrittää. Kahvi maistuu samalta kuin Darissa, samoin munakas. Samaki (kolmion mallinen nyytti, joka kätkee sisuksiinsa jauhelihaa ja muistuttaa pasteijaa ja joita tilasin kaksi kun toastia ei ollut) oli maustettu hieman eri tavalla."

Miten minä tänne jouduin? Päädyin, ajauduin, hakeuduin?

Olin, kuten tavallista, myöhässä. Viisumin lisäajan hakemisessa tällä kertaa. Huhupuheiden mukaan on helpompi käväistä maan rajojen ulkopuolella ja saada/ostaa takaisin tullessa uusi viisumi, kuin hoitaa kaikki paperisotku mitä siihen liittyy. Niinpä olen tässä. Ja syön samakia.

Rekkoja rekkoja linja-autoja ja ihmisiä. Mutta ei sentään liikaa. Kuvittelen kilometrien ja kymmenien pituisia jonoja Venäjän rajalla. Täytyy olla aika crazya jonottaminen kylmässä. Täällä sentään on lämmin.

Matkasta:
Lähdin Darista lauantaiaamuna kahdeksan aikaan. Istuin bussissa 10 ja puoli tuntia (välissä oli kyllä ruokatauko). Maksoin matkasta 5000 TSH extraa eli noin kolme euroa, jotta sain ilmastoidun bussin. Upungon lähtöterminaalissa se hurisi iloisesti ja viela noin puoli tuntia tien päälläkin - sitten se sammui tai sammutettiin, se siitä ylellisyydestä. Loppuajan taistelin kuumuuden ja kovan tuulen välillä. Aukaisin ja suljin ikkunaa.

Kolme kertaa pysähdyimme punnitukseen. Täällä koitetaan pitää tiet kunnossa punnitsemalla kaikki painavat ajoneuvot ylipainon rajoittamiseksi. Meillä oli ylipainoa. Ja henkilökunta tiesi sen. Siksipä osa ihmisistä laitettiin taksiin juuri ennen punnitusta. Meidät peräpenkkiläiset komennettiin bussin etuosaan, jotta kuorma olisi tasapainossa. Ja taas matka jatkui.

Usambaravuoret. Baobad puita. Termiittikekoja. Savannia silmien kantamattomiin. Horisontissa muutama vuori. Pieniä kyliä. Punaisia polkuja. Karjalaumoja. Moshin kaupunki. Arusha vihdoin.

Kysyin ihmisiltä "Pigeot to Namanga?" -kuten eräs paikallinen tyttö opasti bussissa. Ei tainnut hänkään tuntea automerkkejä kovin hyvin, tarkoitti Peugeotia (vai miten se kirjoitetaan?), kuten huomasin löytäessäni daladala asemalle.

Bussin täyttäminen on kuin palapeliä. Minun koloni löytyi jo valmiiksi täyden bussin peräpenkiltä. Siihen koloon ei suurempi olisi mahtunut. Noin kolme vuotias poika äitinsä sylissä vieressäni. Ei näyttänyt heillä olevan liian helppoa. Kolmevuotias on aika iso, jos joutuu olemaan ahtaassa paikassa parituntia ja on liian lämmin. Kysy vaikka tältä äidiltä. Melkein tarjouduin ottamaan hetkeksi syliini, mutta luovuin, koska jo ajatus sai hikoilemaan tuskasta ja ahtaanpaikan kammosta.

Edessäni oleva mies kysyi minne olin matkalla. Namangaan - vastasin. Kaupustelijalta ostin kuusi karkkia. Annoin yhden pikkupojalle. Sanoi ujosti thank you. Olin nälkäinen ja söin itse kolme karkkia. Pikkubussi poukkoili eteenpäin. Pois Arushasta. Ilta pimeni. Tähtiä.

Noin kahden tunnin päästä bussi pysähtyi, ja edessäni oleva mies nousi ja sanoi että ollaan Namangassa. Ahtauduin hänen perässään raittiiseen ulkoilmaan. Katsoin ympärilleni. Muutamia valopilkkuja tien molemmin puolin. Hiljaista. Siellä täällä Maasai heimolaisia hiippaili ruudullisine viittoineen. Mies kysyi missä aioin yöpyä, opasti lähellä olevaan gueshouseen. Siisti huone ja moskiittoverkko - ei kylläkään laatikkomallia, vaan sellainen prinsessavuoteen verkko. Ei sillä muuten väliä, mutta laatikkomallissa on paljon tilavampi nukkua. Sängyllä viltti, jos tulee kylmä.

Maksoin huoneesta 3500TSH joka on hieman reipas 2 euroa. Mies opasti vielä syömään lähiravintolaan. Paikalliset tervehtivät häntä kohteliaasti opettajaksi. Siitä tiesin että voin luottaa aika paljon. Hän pyysi vierailulle taloonsa jotta voisi esitellä vaimonsa. Talo oli myös lähellä, noin 50 metriä, vaikka matka pimeässä tuntuikin pidemmältä. Myös vaimo on opettajana kyläkoulussa. Namangan erikoisuutena on sokeiden koulu. Mies ja vaimo ovat onnellisia että voivat auttaa sokeita oppimaan. Toisinaan jopa yliopistoon asti. Pyysivät uudestaan vierailulle, myös ystäviäni sekä erityisesti äitiäni ja isääni (oletteko valmiita?).

Mies ja vaimo saattoivat väsyneen matkalaisen takaisin Guesthouseen tähtien valossa. Hiekkamyrsky tunki suuhun ja korviin.

Heräsin aamulla kun aurinko oli vielä jossain kaukana idässä. Tähtiä. Linnut eivät vielä laulaneet ja illalla ikkunaa rämisyttänyt tuuli oli hiljaa. Vierasmajan generaattorikin oli vielä ääneti ja siten katossa oleva hehkulamppu ei syttynyt.. Pukeuduin kännykän valossa ja hiivin kohti vessaa. Maasai violettipunaisessa viitassaan sytytteli tulia vesien alle, jotta vierailla olisi lämmintä vettä peseytymiseen. Kyykkyvessassa oli hyvin pieni reikä tarpeita varten. Juuri ja juuri osuin oikeaan. Pimeydeltä en nähnyt seinillä kiipeileviä torakoita, mutta tiesin että ne ovat siellä. Illalla näin kolme.

Jätin huoneeni ja kävelin eiliseen ravintolaan katsomaan josko olisi auki. Kello oli 5.40. Terassin lattialla oleva ihmisen kokoinen mytty liikahti ja mutisi jotain eilisen tarjoilijan äänellä. Kidogo Swahilillani ymmärsin että aamupalaa saa vasta tunnin kuluttua. Jätin hänet vielä hetkeksi nukkumaan ja lähdin tienvarteen odottamaan daladalaa kohti rajaa (tiesin että se on noin 30 km päässä).

Vähitellen valkeni. Kukot heräsivät. Viitoja ja matkasauvoja. Kattiloiden kuminaa. Muutama auto huristi ohi. Katselin ja kuuntelin kylän heräämistä. Jotain maagista. Oli vielä kylmä. Käärin makuupussia ympärilleni ja ymmärsin miksi Maasait käyttävät viittoja.

Odotin. Odotin. odotin noin yksi ja puolituntia. Ei daladalaa. Luovuin jo ajatuksesta että olisin illalla takaisin kotona Darissa. Opettaja saapui ja kysyi kuulumisia. Ohjasi poliisi standin luo ja pyysi heitä järjestämään kyydin minulle. Oli jo täysin kirkas päivä. Rekka pysähtyi ja toivoin jo että se olisi kyyditykseni, mutta etusijalle pääsi alueen päällikkö, joka juuri oli esitellyt itsensä minulle. Odotin vielä hetken ja sitten saapui rekka jossa oli tilaa yhdelle. Kiipesin portaat korkeuksiin.

Miehet olivat Kongosta. Ystävällisiä. Ja toinen puhui hieman englantia. Oikein mukava kolmekymmentäkilometriä. Maasaiden seutua. Aika ajoin joku vaelsi karjalaumansa kanssa hiekkapolkuja pitkin, piikkipensaita väistellen. Yksin matkustamisessa on se hyvä puoli että tulee juteltua ihmisen kanssa aina kun on siihen mahdollisuus, mutta toisinaan on kuluttavaa miettiä mikä on turvallista ja mikä ei. Jotenkin pystyin kuitenkin luottamaan näihin miehiin. Pyysivät myös kiinnittämään turvavyön.

Monen pompun jälkeen edessä häämötti hajanaisia taloja. Majataloja, ravintoloita, rekkoja, linja-autoja. Oltiin rajalla. Hyppäsin ulos rekasta ja tallustin kohti imigration toimistoa. Kirjauduin ulos Tansaniasta.

Ja kävelin ulos. Hassu tunne. Jotenkin näin kaukaa itseni seisomassa siinä keskellä vinottain ja poikittain parkkeerattuja rekkoja. Hätistelemässä pois innokkaita rahanvaihtajia (oletettavasti aika kurjalla vaihtokurssilla itseni kannalta). Olin ei kenenkään maalla. Passissani sanottiin että olen Suomen kansalainen. Siellä ei mainittu mitään Keniasta. Ja Tansania oli pyyhitty pois. Tunne oli jotenkin sama kuin olisi leikattu hiukset pois. Totuttelua uuteen irtolaisuuteen. Ehkä tunne johtui myös nälästä (aamupalaksi olin imeskellyt kaksi eilisestä jäänyttä karkkia). Katselin pilven reunalta itseni astelevan kohti Kenian Imigration toimistoa ja täytin lapun jossa kysyttiin matkani tarkoitusta. Lähes kirjoitin että "to have breakfast", mutta sitten en uskaltanut vaan jätin sen kohdan tyhjäksi. Matkan kestoksi laitoin päivän. Myönsivät viisumin, mutta eivät transit viisumia joka olisi ollut halvempi. Vihdoin olin Kenialaissa ja sain aamupalani. Ja palasin takaisin toimistoon ja täytin lapun jossa sanoin poistuvani maasta. Ja seuraavassa toimistossa sanoin että Tansania oli sittenkin parempi ja tahdon takaisin. Ja sain viisumin. seuraavalla bussilla kotiin asti, noin 13 tuntia. Sen pituinen se.