Itken kohta kuolevan puhelinnumeroni vuoksi. Itken niiden viestien vuoksi, jotka jäävät jonnekin bittitaivaalle leijumaan, koska eivät koskaan enää kohtaa vastaanottajaansa. Surullista.

Reilu kymmenen vuotta sain taivaltaa saman numerosarjan kanssa. Vuonna -98 tammikuussa solmin sopimuksen Tele:n kanssa, joka sittemmin muuttui Soneraksi, mutta yhä luki kortissani Tele.

Kahdeksan vuoden taivalluksen jälkeen soittivat TeleFinlandilta että olisi tarjolla hyvät edut, kannattaisi vaihtaa liittymän tarjoajaa. Vanha, hyvin palvellut SIM-korttini olla jo valmis hyllytettäväksi - ystäväpiirikin oli laajentunut niin että jos tahtoi lisätä kaverin niin toisen joutui tiputtamaan pois.

Asensin hymyssä suin uuden SIM-kortin puhelimeeni. Siinä luki myös Tele. TeleFinland. Uskollinen kun olen.

Tahtoivat myös tarjota lisäetuja. Yks ja puolivuotta sitten soitti nainen. Hyvin hempeällä äänellä tarjosi puhepottia jossa saisi puhua vaikka koko sunnuntain eurolla. Kiireisenä en juuri sillä hetkellä olisi kerennyt kuuntelemaan kovin pitkiä sepostuksia. Kysyin mitä siinä menetän. Onko sitoumuksia. Ei mitään, tämä on aivan ilmainen juttu. Tuli kai jotkut laputkin postista. En kai lukenut tarkemmin. Koska oli aivan ilmainen juttu ilman sitoumuksia. Lyhyt sanaisena en ajatellut hyötyväni jutusta, mutta kun ei mitään haittaa niin ei kai sitten.

Nyt tahdoin uuden puhelimen. Sellaisella kytkykaupalla jossa maksetaan joka kuukausi jotain. Allekirjoitin paperin. Enää ei lukisi SIM-kortissani Tele. Harmitti hiukan, mutta ei ollut sopivaa puhelinta tarjolla TeleFinlandilla.

Siitä alkoi sota. Itkua ja hammasten kiristystä. Viaton puhepotti sopimukseni osoittautui määräaikaiseksi. Puhelinnumeroni oli sidottu ensivuoden maaliskuulle saakka. Köytetty. Hirtetty.

Kymmenen soittoa asiakaspalveluun. Tuloksetta. Reklamaatio. Ja siellä se on. Numeroni vankilassa. Käyttämättömänä. Pitävät alimmaisessa tyrmässä, juuri ja juuri hengissä. Olivat kuulemma lähettäneet helmikuussa tekstiviestin, jossa kysyivät tahdonko jatkaa sopimusta. Se kyseinen bittivirta seilaa kai jossain tuolla Intian valtameren yllä. Ei koskaan tullut puhelimeeni. Sim-korttini kun oli sinitarralla kiinnitettynä Darin huoneen seinälleni. Puhelimeni sisuksissa oli Celtel, johon ostin kioskilta credittiä 10 000 Tansanian shillingillä kerrallaan.

Tässä tapauksessa ei ole voittajia, on vain häviäjiä. TeleFinland menetti tilaisuutensa ilmaiseen markkinointiin, joka olisi heitä kohdannut jos olisivat hoitaneet asian toisin. Itse koitan selviytyä. Mietin miten saan niille kaikille ystävilleni ympäri maailman uuden numeroni levitettyä. Moni niistä viesteistä ei koskaan löydä perille.

Tuli mieleen olenko työläinen ollenkaan. Saako opiskelija vapaapäivää? Saako diplomityönkirjoittaja vapaapäivää? Saanko minä vapaapäivää? Kun vappu on työläisten juhlapäivä. Mutta sitten muistinkin että myös helatorstai sattuu samalle päivälle, niin että voinkin hyvillä mielin laittaa kirjan kiinni ja keskittyä muihin asioihin.

kun on jotenkin rankkaa tämä kirjoittaminen. Tai ei siis niinkään tämä, mutta kun dippatyö vaatisi perehtymistä muuhunkin kuin lähiympäristön pieniin yksityiskohtiin. software architecture, iLabs, productline, planning, developing, maintenance onlinelaboratory. ja kaikenlisäksi vielä englanniksi. Ja vielä sen lisäksi aurinko paistaa ja linnut laulaa. Ja järvi on tyyni ja sula.

TTY. Istun kopissa. Säleverhot ympärillä. Mutta tiedän että minulla on kolo jossain. Noin 20 kilometriä täältä. Mukava kolo, joka muistuttaa Paanajärvestä. Siellä lattia viettää ja täälläkin lattia viettää. Kohti nurkkaa. Jokainen askel on tasapainoilua.

Linssikeitto valmistuu kun muistaa aina välillä lisätä puita kamiinaan.

Jääkaappi sängyn alla. Kohta tarvii siirtää eteistilaan. Alkaa olla liian lämmintä. Katossa yksi tuikku. Vie 20W. Akun koko taisi olla 65A tai jotain sitä luokkaa. Tarvii käyttää virtaa säästeliäästi jotta riittää mahdollisimman kauas. Tai kohtahan on jo kesä ja valoja ei tarvita.

Niin ja seinät on hirrestä. Ja kaksi hiirtä on jo kuollut. Toinen tosin saattai olla jotain muuta. Se oli pyöreä kuin pallo. Ja laiska. Ja tyhmä. Vailla mitään nokkeluutta. Sääli.

Tervetuloa kylään.

Olen takaisin lumessa. Hyvä olla. Asun mummon mökissä. Ei sähköä. Ei vettä. Ei viemäriä. Auton akku. Siitä piuhat pieneen lamppuun. Pitäisi vielä hommata muuntaja jotta saa läppärin siihen kiinni. Karibu vierailulle.

Tuossa viimeviikolla kun olin sairas tapahtui seuraavaa. 15 tunnin unien jalkeen vaivauduin ylos ja ulos moskiittoverkkoni suojista. Katsoin peilista ja tunsin sen kylla myos. Etta hiuksen on pestava. Mutta en jaksanut ajatellakaan pitavani kasia ylhaalla niin kauaa etta olisi tullut puhdasta (vetta suihkustani tulee vain lorottamalla). Hiljakseen kavelin noin satametria ulos helteeseen ja lahimpaan kampaamoon. Siella kampaaja pesi hiukseni. 2000TSH. Samalla siina lattialla jalkojeni juuressa toinen tyontekija valmisteli lounasta. Puhdas olo. Raikas ja reipas.

Kampaaja tahtoi kuitenkin viela kuivata hiukseni. Jotain monjaa. Papiljotteja paa tayteen. Sitten akuankasta tuttuun kuivaimeen, johon tyonnetaan koko paa. Vahitellen olo muuttui tuskaiseksi - polttavaksi. Sain laitteen paastani, vaikka alimmaiset hiuksen eivat viela olleetkaan kuivat. Paplarit pois. Kiehkura kiehkuralta paani muuttui suuremmaksi palloksi. Mutta kampaaja tahtoikin kayttaa viela lisaa luovuuttaan. Laittoi lisaa oljya. Kampasi sileaksi. Keskelta paata jakaus ja otsatukka siististi korvia kohti menevaksi. Lisaa suihketta. -Kiiltoa, sanoi kampaaja. ja mina hymyilin. Hanelle ja kummalliselle ilmestykselle peilissa. Kiitos sanoin ja lahdin.

Viela tanaan kohta viikko kampauksesta ja monien shampoopesujen jalkeen hiukseni ovat oljytyt. Pysyvat afrikkakampauksessaan. Jospa auringossa kuivuneet hiukset pitavat tasta hoidosta.